Kansallisen veteraanipäivän juhla

Kapteeni Jussi-Pekka Niemelä, Porin prikaati

Kansallisen Veteraanipäivän juhlaa vietettiin eilen torstaina kirjaston Kivijalassa Rautalammilla. Koskettavan kauniin juhlapuheen piti tutkimus- ja kehittämisupseeri, Kapteeni Jussi-Pekka Niemelä, Porin prikaatista. Matias Jalkanen soitti pianoa ja tervehdyssanat lausui kunnanvaltuuston 2. puheenjohtaja Timo Satuli. Lauluryhmät The Musical Five ja Donnat esiintyivät. Juhla päättyi perinteisesti Savolaisen lauluun.

Rautalammin Veteraanipäivän juhlapuhe

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja lotat, arvoisa Rautalammin juhlayleisö. Reilut pari viikkoa sitten pohtiessani kansallisen veteraanipäivän merkitystä, mieleeni palasi välittömästi reilun kymmenen vuoden takainen, yhä käytössä oleva Rautalammin lukion tunnuslause; vahvat juuret ja kantavat siivet. Väitän, että juuri tuosta on veteraanipäivässä kyse. Toisaalta pohdiskeluni pysäytti kuusivuotiaan pojan esittämät kysymykset: ”Voitko iskä joutua sotimaan?”. Vastasin myöntävästi, mutta lisäsin, etten toivo kuitenkaan tuota hetkeä koskaan tulevan. Poika jatkoi, ”Mutta silti saatat joutua, niinhän?”. Huomasin vastaavani jälleen myöntävästi. Vaikka nuo kaksi kysymystä käsiteltiin varsin arkisesti, ne heijastavat lapsen ymmärrystä nykytilanteesta ja epävarmasta tulevaisuudesta.

Vaikka tänään emme arjessamme alituisesti ajattele sodan mahdollisuutta Suomessa, voimme seurata päivittäin Syyrian sotaa pakolaisvirtoineen, Ukrainan kriisiä ja uudenlaisen terrorismin levittäytymistä Eurooppaan. Kansainvälinen politiikka on arvaamatonta ja turvallisuusympäristömme on muutoksessa.

Samoin toimintaympäristömme tapahtui merkittävä muutos tasan seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten. Tuolloin Kilpisjärvellä, vuonna 1945, Suomen pohjoisella rintamalla, 24-vuotias porilainen luutnantti Eino Kivikoski ilmoitti esimiehelleen everstiluutnantti Kalervo Loimulle 1. Divisioonan esikuntaan, että viimeisetkin saksalaisen 20. vuoristoarmeijan joukot olivat poistuneet Suomen maaperältä. Seuraavana päivänä kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo saattoikin ilmoittaa Mannerheimille täyttäneensä saamansa tehtävän, saksalaiset joukot oli karkotettu 27.4.1945 kello 13.30 mennessä. Reilut kuusi vuotta aiemmin 18-vuotias Eino Kivikoski oli Porin lyseon lukiolainen, joka ilmoitti koulukavereineen rehtorilleen lähtevänsä vapaaehtoiseksi talvisotaan. Hän oli syntynyt itsenäiseen Suomeen, ikätoverinsa tavoin. Talvisodan alkaessa Eino Kivikosken sotilaskoulutus perustui ammattisotilaiden hankkimaan osaamiseen Preussin armeijan taktiikoista, taistelukokemukseen itärintamalta sekä osin palveluksesta Venäjän tsaarin asevoimissa.

Reserviläisten osaaminen taas perustui kutsuntalakkojen vuoksi pääasiassa Suojeluskuntatoimintaan. Joukkojen perustamisjärjestelyitä ei oltu juurikaan ehditty harjoitella. Asevelvollisille jaetulla materiaalillakaan ei ollut kehuskelemista. Palvelukseen astumisen yhteydessä hänelle jaettiin todennäköisesti varusteiksi kokardi, mantteli, kivääri, lipas tai kaksi. Puukon, jalkarätit ja karvalakki oli parempi tuoda tuolloin kotoa. Sodan alkaessa sotilasjoukkojen organisaatiorakenteet perustuivat pitkälti Preussin armeijaan ja toisaalta taktiikka ja operaatiotaito pohjautuivat ensimmäisen maailmansodan asemasodan taktiikoihin. Joukkokohtainen materiaali ei ollut yhtenäistä ja materiaalia hankittiin lisää välirauhan ja jatkosodan aikana silloisilta liittolaisilta. Jatkosodan aikana kenttäarmeijan vahvuus kohosi yli 500.000 sotilaaseen. Sodan aikana Eino Hirvikosken tavoin haavoittui yli 150.000 miestä, ja yli 63.000 kaatui.

Kun raskaiden sotavuosien jälkeen sota vihdoin päättyi, rintamaveteraanit eivät levänneet vieläkään. Epäinhimillisten ponnistelujen avulla seuraavien vuosikymmenten aikana säädetyt sotakorvaukset maksettiin ja maa jälleenrakennettiin, esimerkiksi rakennettiin noin 200 000 rintamamiestaloa. Lisäksi sotien jälkeen sopeutettiin suomalaiseen yhteiskuntaan niin sodan julmuuksista palanneet veteraanit kuin pakolaisetkin. Kotiuttamisen jälkeen veteraanit kärsivät pitkittyneestä taistelustressistä, josta selviämiseen ajan hengen mukaisesti ei ”kallonkutistajia” tarvittu. Aseveljeyden voimalla haasteista selvittiin.

Noin neljäkymmentä vuotta sodan päättymisestä, sotaveteraanit saivat oman päivänsä. Päivälleen kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1987 vietettiin ensimmäistä kansallista veteraanipäivää. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki Rintamaveteraanien asiain neuvottelukunta. Pääministeri Kalevi Sorsan johtama valtioneuvosto tuki ehdotusta, joka lopulta hyväksyttiin vuonna 1986. Ensimmäistä juhlaa vietettiin Lahdessa, aikana jolloin tasavallan presidentti, puolustusministeri ja puolustusvoimien komentaja olivat talvi-, jatko- ja lapin sotien veteraaneja. Ensimmäisessä kansallisessa veteraanijuhlassa juhlapuheen piti akateemikko Matti Kuusi, joka totesi puheessaan seuraavasti: ”Me olimme itsenäisen Suomen ensimmäinen nuorisopolvi, ja tiesimme sen. Me olimme ensimmäisiä, joita koski yleinen oppivelvollisuus, yleinen asevelvollisuus ja torpparivapautus. Saatoimme joskus ylimielisesti tokaista vanhuksille, että meissä ei ollut suuriruhtinaan hajua eikä vanhasuomalaista varovaisuutta” Akateemikko Kuusen sanoissa oli nuoren rohkeutta ja määrätietoisuutta. Ehkä jokainen sukupolvi näkee itsensä uudisraivaajina, ja kokee olevansa valmis irrottautumaan tietyistä perinteistä, tässä tapauksessa ”vanhasuomalaisuudesta”.

Entä millainen olisi tänään akateemikko Kuusen puhe? Nuorimmat sukupolvet ovat ensimmäisiä, jotka saavat opiskelukäyttöönsä kämmentietokoneet jo ensimmäisellä luokallaan ja sosiaalisessa mediassa kohuja pulppuaa perä jälkeen. Tekniikan kehittyessäkin turvallisuudesta tulee huolehtia. Puolustusvoimien sodan ajan vahvuus on tänään noin 250 000 henkilöä, joista vakinaisessa palveluksessa on noin 12 000. Ammattisotilaat ovat hankkineet osaamista niin kotimaan harjoituksista, kuin operatiivisista tehtävistäkin. Viimeisen viiden vuoden aikana sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä palvellut noin 3000 reserviläistä ja ammattisotilasta, mikä on sekin omiaan lisäämään osaamista.

Juuri kriisinhallintaoperaatioissa näkyy selvästi reserviläisarmeijamme parhaat puolet, sillä reservistä palvelukseen käsketyt tuovat mukanaan tarvittavan siviiliosaamisen. Osaamisen jota, meillä ammattisotilailla ei ole. On talonrakentajaa, maaurakoitsijaa, kuljettajia, insinöörejä, sairaanhoitajia ja niin edelleen. Sodan ajan materiaalin suorituskyvyn ylläpitäminen edellyttää jatkuvia materiaalihankkeita, kuten olemme saaneet median välityksellä seurata. Maavoimat hankkii uutta tykistökalustoa, Merivoimat hankkii uusia aluksia ja Ilmavoimien hävittäjähanke on käynnistämässä. On uusia teknologioita ja kansainvälisesti tunnustettua osaamista, esimerkiksi ilmavoimien tai suojelujoukkojen osalta.

Entä mihin perustuvat tämän päivän sotilasjoukkojen organisaatiot ja taktiikat? Niitä tutkitaan ja kehitetään puolustusvoimien tutkimusten ja kansainvälisen tutkimuksen avulla. Vaikka peruslainalaisuudet ja taktiset periaatteet eivät ole vuosikymmenten saatossa muuttuneet, ovat yksittäiset tekniikat ja välineet muuttuneet, mikä edellyttää muutoksia toimintatavoissa. Sotilaiden on oltava kykeneviä toimimaan uudenlaisella taistelukentällä.

Arvoisa juhlayleisö, veteraanit ovat jättäneet meille arvokkaat juuret, joiden varaan on hyvä meidän nuoren sukupolven rakentaa. Voimme osoittaa kiitollisuutta veteraanien pyyteetöntä työtä kohtaan huolehtimalla vielä keskuudessamme olevista veteraaneista, viemällä Suomea määrätietoisesti kohti tulevaisuutta ja varautumalla samalla pahimpaan. Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut turvattomampaan suuntaan, meillä on edessä uudenlaisia kriisejä. Vaikka meillä olisi osaava henkilöstö, ja maailman paras materiaali, ei se vielä riitä. Tarvitaan tahtoa, maanpuolustustahtoa. Millainen on henkinen kriisinkestävyytemme, millaisista vastoinkäymisistä selviämme? Kollaa kesti, kestääkö meidän kantti?

Arvoisat veteraanit, olitte merkittävä osa Suomen sodan ajan puolustusvoimia. Te turvasitte itsenäisyytemme, jälleenrakensitte maamme ja loitte lujan perustan Suomen nykyiselle arvostetulle asemalle. Teidän työnne oli luomassa perustaa kansakuntamme keskeisille arvoille: vapaudelle, vastuulle, yhtenäisyydelle ja yhteistyölle. Selvisitte vaikeista ajoista, koska teillä oli vahvat juuret, ja uskalsitte hypätä tuntemattomaan. Nyt on meidän vuoromme.

Täällä Rautalammilla on selvitty vaikeista ajoista, paljon nykyistä vaikeammista ajoista keskustelun ja yhdessä tekemisen kautta. Kiitos vahvoista juurista, joista on hyvä ponnistaa tulevaisuuteen. Meidän nuorten tehtävänä on ymmärtää vahvojen juurten merkitys ja luottaa siihen, että siipemme kantavat tulevaisuuden haasteissa. Ei yksin ja erikseen, vaan yhdessä ja yhtenäisesti. Hyvää veteraanipäivää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *